Aika ennen transsukupuolisuuden diagnosointitutkimuksiin hakeutumista 1/3

Tossa muutama viikko sitte yks kaveri laitto viestiä haluaisinko kirjottaa sen blogiin pienen kirjotuksen mun elämästä tai jostain elämän isosta asiasta. Tää kaveri oli siis päättänyt tehdä sellasen jutun blogiinsa, et se pyytää lukijoitansa kertomaan oman tarinansa, joita se sitten omaan blogiinsa julkaisee.
Kirjottelin tälle kaverille sit lyhyen tiivistyksen tästä mun prosessista ja siitä miten tähän tän hetkiseen tilanteeseen on päädytty. Kun olin ton kirjottanu, aloin miettimään et olnkohan mä tänne omaan blogiini koskaan kirjotellu mitään siitä ajasta, mitä ennen sitä transsukupuolisuuden diagnosointitutkimuksiin lähetteen hakemista on tapahtunu.
Selailin tätä mun blogia silleen äkkiseltään ja ei tullu oikeen vastaan mitään, missä kertoisin jotain siltä ajalta. Sikspä aattelin alkaa tänne kirjottaan tässä kesän aikana muutamalla kirjotuksella vähän siitä, miten päädyin siihen diagnoosin hakemiseen silloin keväällä 2014.
En lupaa mitään, kuinka usein julkasen lisää tekstiä, mut kelasin et jos tässä kuukauden tai parin aikana saisin kaikki pätkät tänne kirjoteltua!

Tän kertomisen voisin alottaa ihan sieltä melkein 18 vuoden takaa, oikeestaan siitä, milloin alan muistaan ite jotai lapsuudestani.
Kun olin kolme niin mun isä kuoli, joten siitä en paljon muista mitään. Lapsuudesta muistan siis siitä ajasta lähtien kun mulla oli vaan äiti ja isosisko, joka oli mun ehkä paras kaverikin silloin. Myöhemmin kuvioihin tuli myös isäpuoli ja parin vuoden päästä siitä mulle oli tullut myös kaks nuorempaa siskoa lisää.
Meitä oli siis neljä tyttöä ja muistan, kun äiti aina ylpeänä ja innoissaan kaikille selitti sen "neljästä tytöstä".
Olisin aina halunnut iso- tai pikkuveljen, mut sellasta mulla ei ollut tai en koskaan sellasta saanu. Muistan silloin kun äiti alkoi nuorinta siskoa odottamaan ja toivoin, että se pikkuveli tulisi. No siinä aika pian sitten selvis, että yks sisko sieltä lisää on tulossa ja muistan vieläkin kuinka petyin.

Ei mun lapsuus sitten kolmen siskon kanssa ollu oikeesti mikään kauheen onneton, vaikkakin kaikki lelut melkein oli nukkeja ja barbeja ja kotona meillä oli laatikot täynnä prinsessaelokuvia vhs-kaseteilla, joita pääasiassa meillä katseltiin.

Aika pienestä lähtien halusin olla tai mut aina laitettiinkin olemaan aina leikeissä se isä tai poika. Joskus se oli musta epäreilua, mut toisaalta salaa myös nautin siitä, että sain olla kotileikeissä vaikka se isä, joka sai olla perheen pää ja päättää kaikesta. Lapsena siskojen kans meillä oli siis tosi usein tosi pitkäaikaisiakin kotileikkejä, jotka saatto jatkua päiviä.
Vaikka mun lapsuus pyöri aika pitkälti noiden nukkejen, prinsessajuttujen ja kotileikkejen ympärillä, en voi silti sanoo et mulla ois ollu mitenkään tyhmä lapsuus tai et en ois oikeesti koskaan tykänny leikkiä vaikka niillä nukeilla.

Haaveilin aina joskus pienenä siitä, et saisin vaikka pikkuautoja tai jotain muita niin sanottuja poikien leluja. Joskus sitten sain kyllä niitä pikkuautojakin ja autotalon niille, mut pikkusiskojen jäljiltä se autotalo ainakin oli entinen...

Muistan myös kuinka joskus pienenä mietin, et ois ollu kivaa jos oisin poika ja saisin tehä kaikkia poikien juttuja. Haaveilin joskus, että mulle olis kasvanu pippeli ja kokeilin joskus jopa pissata seisaaltaan, mut siitä ei tullu muuta kun kusiset housut ja vessan lattia.
Vihasin aika usein mekkojen käyttämistä, mut en kuitenkaan aina. Oli aikoja, jolloin mekot ja tyttöjen jutut oli kivoja, mut aika usein silti kaikki tyttömäiset asiat sai vaan mut pahalle päälle.
Tätä en ite kauheen hyvin muista ja oon tainnu tästä tänne blogiin jo joskus kirjottaakkin, mutta kirjotan nyt tähän yhteyteen vielä uudestaan. Kun oltiin pieniä, äiti ompeli usein meille itse vaatteita ja ennen kerhon valokuvausta sitten äiti päätti ommella mulle ja isosiskolle mekot. Kangaskaupassa kuitenkin äitin kanssa tuli mulla erimielisyyksiä siitä, voiko mekon tehdä sinisestä autokankaasta vai ei. Lopulta juttu oli mennyt siihen, että makasin kangaskaupan lattialla ilmaa potkien ja itkien, enkä lopulta edes saanut sitä autokangasta mekkooni. Mekko kyllä tehtiin sinisestä kankaasta, mutta autojen sijaan siinä olu kukkasia!

Tykkäsin pienenä tosi paljon naamiaisista ja yleensä halusin, että mun synttäritkin oli naamiaiset. Siinä kun toiset kaverit pukeitu keijuikaisiks tai prinsessoiks, halusin aina ollu joku eläin tai peikko. Eskarista muistan esimerkiks vapun, kun kaikki muut tytöt oli niitä keijukaisia tai prinsessoita. Mulle äiti oli ostanu sellasen pimeessä hohtavan zombinaamarin ja tulin se päässä ja myrkyn vihreä lakana ympärille sinne naamiaisiin.

Tässä mulla on päällä se sininen kukkamekko,
jonka siitä autokankaasta olisin mielummin halunnut

Siinä pientä avausta mun lapsuudesta ja ajasta ennen kouluikää! Seuraavaks kirjottelen sit siitä ajasta, kun lähdin kouluun!