Kaksi viikkoa leikkauksesta ja kotiutuminen

Nyt olen tarkoituksella pitänyt taukoa ahkerasta tilannepäivittelystä tänne ja keskittynyt toipumiseen. Ajattelin, että kirjottelen sitten taas pidemmin päivittelyä, kun on enemmän motivaatiota. Kun leikkauksesta oli kulunut ensimmäinen viikko, niin silloin toipuminen tuntui olevan hyvällä mallilla. Muutamassa päivässä kunto sitten romahtikin henkisesti ja vähän fyysisestikin aika paljon. Mitä pidemmälle aikaa on mennyt, niin sitä raskaampaa kaikki on varsinkin henkisesti ollut, kun koko prosessin rankkuus on konkretisoitunut.

Viimeksi jäätiin siihen, että pääsin ensimmäistä kertaa suihkuun ja uskaltauduin katsomaan penistäni ensimmäistä kertaa myös itse. Dreenit saatiin viikko leikkauksen jälkeen pois ja niiden poistaminen helpotti kyllä oloa tosi paljon, sillä kaikki ylimääräiset härpäkkeet ahdisti, kun piti yrittää nousta sängystä. 

Sain myös kystofixin korkille ja aloin opettelemaan taas itse pissalla käymistä ja pissahädän tunnistamista. Pissahädän tunnistaminen oli ja on edelleenkin kyllä vähän hankalaa, mutta jotakuinkin sitä tuntee, että rakko alkaa täyttymään. Viimeistään kellosta katsomalla muistaa, että nyt on taas aika tyhjentää. Virtsaaminen tapahtuu nyt siis vatsanpeitteiden läpi tulevan putken eli tuon kystofixin kautta ajan x, kunnes leikkausalueen haavat on parantuneet. Peniksestä tulee myös toinen katetri läpi pitämässä virtsaputkea auki, mutta sitä kautta ei vielä pissailla.

Viikon jälkeen ei oikeastaan ollut leikkausalueella muuten, mutta vasemmassa jalassa alusta saakka ollut hermokivulta tuntuva kipu häiritsi edelleen ja se tuntui myös peniksen varressa saakka. Se todennäköisesti liittyi tähän gracilislihakseen, mikä jalasta on penikseen otettu. Aluksi arveltiin, että vasemmassa sisäreidessä ollut dreeni aiheutti kipua, mutta ei se varsinaisesti helpottanut dreenin poiston jälkeen.

Kun olin päässyt liikkeelle sängystä, niin alkoi hiljalleen olla myös aika suolen toiminnan normalisoimiseen, minkä kanssa kamppailu oikeastaan laukaisi pahimman henkisen romahduksen. 

Sain muistaakseni jo muutaman päivän jälkeen leikkauksesta Pegorionia aamuin ja illoin pehmentämään ulostetta valmiiksi. Kuitenkin yli viikon ajan suolessa ollut uloste pakostakin pääsi muodostumaan kovaksi tulpaksi, minkä ulostaminen olikin sitten melkoinen show.

Ensimmäistä kertaa taisin käydä kakalla viikon ja yhden päivän jälkeen leikkauksesta ja se oli järkyttävä kokemus. Ensimmäiset haasteet tuli pöntölle istuessa, sillä vasemman jalan hermokipu säteili niin kivuliaasti, että aluksi pöntölle istumista sai hakea ja samalla huutaa hikisenä kivusta. Lopulta asento löytyi jotenkin, mutta ei siinä saanut rentouduttua ähertämään itse kakkaa ulos. Sain avuksi pienen peräruiskeen, minkä vaikutuksesta kakka tulikin sitten ulos ja tämä aiheutti aika paljon kipuja. Pöntöllä tuntui, että joka paikka haarovälissä repeää ja paikoittain leikkausalueelta tuli myös vuotoa. Lopulta sain pienen määrän tulppamaista ulostetta pihalle ja koko operaatioon kului tunti hikipäässä vessassa tuskailua. 

Tuon ensimmäisen kakkaamisen jälkeen tilanteesta jäi kova pelko siihen, että seuraavallakin kerralla ulostaminen sattuu. Tästä johtuen asiasta tuli lopulta niin iso ahdistus, että sain muutamalla pahimmalla hetkellä rauhoittavaa lääkettä avuksi olon helpottamiseen. 

Jos ulostamista ei laskettu, niin muuten toipuminen lähti parempaan suuntaan tosi hyvin: Jaksoin päivittäin aina enemmän ja enemmän olla liikkeellä ja sen myötä olo koheni. Aluksi liikkumisessa oli apuna teline, mutta parin päivän jälkeen siitä sai luopua, kun huimaaminen ylhäällä ollessa helpotti. Kävin myös fysioterapeutin kanssa harjoittelemassa portaissa kävelyä, koska niitä olisi kotona sitten luvassa, kun asuu hissittömän kerrostalon neljännessä kerroksessa. Portaat sujuivat hitaasti, mutta varmasti.

Mulle varattiin torstai-aamulle aika poliklinikan puolelle sidosvaihtoon ja leikkausalueen tsekkaamiseen, minne pääsin omin avuin kävelemään pienen matkan Puistosairaalan käytäviä pitkin. Pääsin tätä ennen käymään itsenäisesti suihkussa, mikä teki enemmän kuin hyvää. Tuona aamuna mulle tuotiin myös aamulääkkeet sen verran aiemmin, että ne ehtivät vaikuttaa sopivasti ennen polia. Siellä leikkausalue tsekattiin ja kaikki näytti olevan kunnossa pääosin. Kivesten takana oli pieni repeytymä, mistä paistoi läpi rasvakudosta. Katselin tuolloin peilin kanssa itsekin ensimmäistä kertaa leikkausaluetta kokonaisuudessaan ja kieltämättä näky oli edelleen aika kuvottava. Tuossa yhteydessä leikkausalueelta poistettiin jo vähän hakasia pois. Lopulta taiteilin sairaanhoitajan opastuksella peniksen ja kivekset sidoksiin. Sain myös kotiin otettavaksi haavahoitotarpeita muovikassillisen matkaan ja palasin takaisin osastolle toipumaan.

Ahdistus ulostamisesta ja vähän kivesten takana olevasta repeytymästä ja sen myötä koko toipumisesta jatkui kuitenkin taustalla todella vahvana ja lopulta ahdistus otti vallan melkein kaikesta.

Kaikki ahdisti ehkä eniten sen vuoksi, että alkuperäisen suunnitelman mukaan mun piti päästä kotiutumaan sen puolentoista viikon jälkeen leikkauksesta. Ajatus kotiin lähtemisestä yksin ulostusongelmien kanssa tuskailemaan tuntui ihan kamalalta. Lopulta sitten perjantaina 23.2., kun olisi pitänyt lähteä kotiin, niin lääkärin ja hoitajien kanssa tultiin yhdessä siihen tulokseen, että mun on parempi jäädä osastolle vielä sen ajaksi että ulostaminen onnistuu. 

Loppupäivä perjantaina menikin sitten oikeastaan kokonaan pahan ahdistuksen kourissa, mikä oli alkanut jo torstaina illalla ja voimistui perjantaina, kun kaikki ei mennytkään kotiutumisen suhteen suunnitellusti ja se tuntui olevan kiinni ulostamisesta.

Perjantaina koitettiin saada kakkaamista onnistumaan niin, että sain etukäteen kipulääkettä ja koitin sen jälkeen itsekseni käydä vessassa. Vasemman jalan hermokipu säteili kuitenkin niin paljon myös penikseen pöntöllä istuessa, ettei pöntöllä löytynyt rentoa asentoa ponnistamiselle. Päädyimme taas siihen, että laitetaan avuksi pieni peräruiske, mutta peräruiskeen ottamisen hetkellä ahdistus oli niin kova ettei sen laittamisesta tullut mitään ja homma jäi siltä päivältä sikseen. 

Koska mulla oli tosi voimakas ahdistus, niin siihenkin alettiin etsimään apua. Muistaakseni ensimmäisen kerran torstaina mun luona kävi psykiatrinen sairaanhoitaja juttelemassa voinnista, koska olin jo aiemmin viikolla ollut ahdistunut. Se auttoi silloin hetkellisesti ja kun torstaina olin vielä ajatuksen tasolla kotiutumassa seuraavana päivänä, niin tapaaminen oli ehkä enemmän sellainen kiteyttävä ja tarpeellinen juttutuokio ison leikkauksen jälkeen.

Perjantaina psykiatrinen sairaanhoitaja ei päässyt mun luokse käymään, mutta pahimman ahdistuksen avuksi pääsin juttelemaan puhelimessa sairaalapastorin kanssa. Tuo keskustelu helpotti oloa tosi paljon ja sovittiin, että hän tulisi tapaamaan mua seuraavana maanantaina vielä.

Lauantaina aamulla hoitajien ja kiertävän lääkärin kanssa päätettiin, että nyt olisi se päivä kun se ulostaminen hoidetaan pois alta. Olin saanut vatsan pehmikkeeksi Pegorionia, parina edellisenä iltana Levolaccia ja vielä Picorion-tippoja, joten niiden puoleen ei pitänyt olla huolta ulosteen kovuuden kanssa. Kävin ensin kokeilemassa ulostamista itsekseni, mutta kuten arvata saattaa siitä ei tullut mitään. Tämän jälkeen ei auttanut kuin ottaa taas pieni peräruiske avuksi ja sen jälkeen onnistuin ulostamaan uuden tulppamaisen kakan pihalle. Jalan hermokipu oli selvästi myös helpottanut varmaankin liikkumisen ansiosta, joten pöntöllä löytyi ihan hyvä asento lopulta, kun vaan uskalsi istahtaa. Tuo oli kuitenkin vielä niin hikinen suoritus, että halusin kokonaan käydä suihkussa tuon jälkeen.

Tuon kerran jälkeen vatsa alkoikin toimia ns. normaaliin tapaan, kun pahimmat tulpat oli saatu ulos. Aluksi kakalla käyminen kuitenkin pelotti edelleen ja ehkä se koko operaation tekeminen puhdistuksineen stressasi. Kakkaamisen jälkeen pitää puhdistaa tosi tarkasti kivesten takaosa, ettei sinne jää ulosteesta bakteereja haava-alueelle. Päivä päivältä tuo kuitenkin helpottui ja vessassa käymiseen on alkanut tulla ihan hyvä rutiini ja mikä tärkeintä, mihinkään ei enää satu ulostamisen ja pöntöllä istumisen takia.

Sunnuntaina aamulla kiertävä lääkäri tarkisti leikkausaluetta, koska olin siitä melko huolissani. Liikkumisen ja ehkä ulostamisen seurauksena enemmän kivesten takaosa oli alkanut selvästi repsottaa ja asia ahdisti. Lääkärin mukaan tilanne ei ollut vakava, mutta kivespussien takaosa oli tosiaankin päässyt repeytymään auki kokonaan. 

Muuten viikonloppu ja seuraava maanantai osastolla meni aika hyvin ja huomasi, että kun tuo ulostaminen alkoi onnistumaan, niin muutenkin mieliala koheni huomattavasti. Sain sunnuntaina myös yhden työkaverin muutamaksi tunniksi seuraksi, mikä oli tosi mukava ja piristävä juttu. Alkoi myös hiljalleen olla vähän turha olo olla sairaalassa. Kävin joka päivä muutaman kerran pidemmällä kävelyllä sairaalan käytävillä ja samalla kävin haukkaamassa raitista ilmaa ulko-ovilla.

Maanantaina mun luona kävi myös sekä sairaalapastori että psykiatrinen sairaanhoitaja juttelemassa. Molempien kanssa puhuminen teki tosi hyvää ja oli hyvä päästä kiteyttämään ajatuksia ja puhumaan niistä ääneen. Viikonloppu oli mennyt niin hyvin ja mieliala oli sen verran parempi, että ei sovittu mitään jatkotoimenpiteitä sairaanhoitajan kanssa. Käyn kuitenkin viikottain muutenkin terapiassa, joten uskoisin sen olevan jatkoon riittävä tuki henkiselle puolelle. 

Tiistaiaamulle mulle oli jälleen varattu poliklinikan puolelle aika leikkausalueen tsekkaamiseen ja sidosvaihtoon, ja tämän jälkeen oli ajatus sitten kotiutua.

Kävin aamulla ennen tätä suihkussa ja poistin sidokset ennen suihkua itse. Vaikka olin niitä jo jonkin verran edeltävinä päivinä vaihdellut, niin tuo kerta sai jotenkin huonon olon päälle. Leikkausalue ja poistettavat sidokset haisivat todella epämiellyttävälle ja muutenkin näky alakerrassa oli jotenkin oksettava. Suihkussa ollessa en uskaltanut pestä kivesten takaa kunnolla ja aukinaiselle haava-alueelle koskeminen ällötti ja samaan aikaan pelotti, että saan vielä pahempaa jälkeä aikaan.

Aamulla havahduin myös itse siihen, että jos menisin kahdeksaksi polille niin aamulääkkeet pitäisi saada jo aiemmin, että ne ehtii vaikuttaa. Sain lääkkeet sitten otettua vähän ennen polille lähtöä, mikä oli aivan liian myöhään.

Polille päästyäni iski aivan kamala ahdistuskohtaus ja koko käynti meni oikeastaan hysteerisessä itkussa hoitopedillä maatessa. Tuolla käynnillä oli mukana kaksi asiantuntijasairaanhoitajaa, jotka yhdessä tsekkasivat tuota leikkausaluetta. Siellä varmistui se, että kivekset tosiaankin olivat revenneet koko matkalta takaa aina nivusiin saakka. Tuo on kuulemma yleistä ja pahempiakin tilanteita on kuulemma nähty, mutta silti se ei helpottanut oloa yhtään. 

Leikkausalueelta koitettiin poistaa puudutusgeelin avustamana hakasia. Se teki kuitenkin niin kipeää siinä olotilassa, että niiden poistaminen ja leikkausalueen hoitaminen jouduttiin keskeyttämään siltä erää. Ajatuksena oli myös kaapia revenneiden kivespussien haavasta huonoa kudosta pois, mutta sitäkään ei onnistunut tehdä. 

Tuossa yhteydessä keskusteltiin myös siitä, että miten sen kotiutumisen kanssa tehdään, kun mun henkinen ja fyysinen tila oli aika huonolla mallilla. Päätettiin joka tapauksessa varata mulle uusi aika polille seuraavalle aamulle ja lähdin sitten edeltä takaisin osastolle. Toinen hoitajista sanoi tulevansa kohta perässä ja keskustelevansa tilanteesta muun hoitohenkilökunnan kanssa ensin.

Osastolle palattuani otin pienet unet ahdistuksen helpottamiseksi ja hetken päästä heräsin siihen, kun asiantuntijasairaanhoitaja, osaston hoitaja ja lääkäri tulivat yhdessä juttelemaan mun kanssa jatkosta. He olivat tulleet sellaiseen tulokseen, että mulle tarjottiin mahdollisuus mennä vielä siihen sairaalan viereen potilashotelliin, että olisin sitten lähempänä jos tarvitsisin apua. En ihan innostunut ajatuksesta, koska hotellissa oleskelu tuntui turhalta tuossa vaiheessa. Hotelliin ei olisi kuulunut kuin aamupala ja muuten sitä olisi sitten joutunut tilaamaan ruokaa. Hetken asiaa pohdittuani rohkaistuin ja päätin, että kyllä mun on nyt hyvä aika lähteä kotiin, vaikka vähän vointi ahdistikin. Sovittiin kuitenkin, että käyn nyt alkuun tiheästi polilla hoidattamassa leikkausaluetta, koska ajatus sen hoitamisesta itse ahdistaa liikaa nyt vielä.

Tuona päivänä söin sairaalassa sitten vielä lounaan ja keräilin tavarani kasaan kotimatkaa varten. Ähersin päälleni myös vaatteet tai paidan sain helposti, mutta sukkien ja housujen pukeminen aiheutti vähän päänvaivaa, kun en vielä taivu kyykkyyn tai pääse muutenkaan seisaaltaan jalkoihin käsiksi. Lopulta löysin hyvän tekniikan sängyssä kyljellään ja jalat koukussa maatessa ja sain kun sainkin vaatteet puettua päälle. Sain sairaalasta ison määrän haavanhoitotarvikkeita matkaan ja myös reikätyynyn, minkä päällä nyt toistaiseksi istun jos on pakko istua. Sain sairaalasta mukaan myös seuraavan aamun polikäyntiä varten vahvan kipulääkkeen aamulla otettavaksi, että hoito onnistuisi sitten ilman kipuja.

Kotimatka taksilla sujui kivuttomasti reikätyynyllä istuen ja pääsin kuin pääsinkin kipuamaan kotiin neljänteen kerrokseen portaat ylös, vaikka vähän matkalla alkoikin hapottaa. 

Nyt alkaa uusi jakso toipumisessa kotiutumisen jälkeen, mutta ainakin nyt vuorokauden kotona oltuani oon huomannut, että tämä oli iso lääke mielelle ja olo on paljon parempi sen suhteen. Tuntuu, että kotona ollessa kivutkaan ei tunnu niin kovilta ja on ihanaa, että saa opetella olemaan itsenäisesti ja olla omassa kodissa ilman sairaalaympäristöä, vaikka vielä sielläkin tulee paljon käytyä.

Tässä viimeisen viikon aikana on konkretisoitunut se, että tää on oikeesti tosi iso prosessi ja toipuminen, mitä tässä käydään ja mikä on edessä. Ajatuksia on tosi paljon ja valehtelisin jos sanoisin, että tämä ei kaduttaisi yhtään. Kyllä sitä pakostakin kaiken kivun ja ahdistuksen keskellä miettii, että oliko tässä nyt mitään järkeä ja onko tää kaiken tämän arvoista. Kuitenkin nyt kotiin pääsyn ja pienen rauhoittumisen jälkeen ajatukset on taas kirkkaammat ja olo toiveikkaampi sen suhteen, että hyvä tästä vielä tulee. Tämä on kuitenkin se asia mitä on vuosia odottanut ja halunnut ja nyt ollaan kuitenkin jo leikkauksen toisella puolella. 

Tässä minä lähdössä ensimmäistä kertaa kävelytelineen kanssa polille sidosvaihtoon.

Ja tässä minä valmiina lähtemään kotiin.